Sydän 5/2010
Sivu: 62Sivu: 63Sivu: 64Sivu: 60Sivu: 61Sivu: 58Sivu: 59Sivu: 57Sivu: 56Sivu: 55Sivu: 54Sivu: 53Sivu: 51Sivu: 52Sivu: 50Sivu: 49Sivu: 48Sivu: 46Sivu: 47Sivu: 45Sivu: 44Sivu: 42Sivu: 43Sivu: 41Sivu: 40Sivu: 39Sivu: 38Sivu: 37Sivu: 36Sivu: 35Sivu: 33Sivu: 34
VAPAAHERRATAR Ritva Viljanen Lovia pöydässä K Maija Nurmiranta odissani ei ole monta vanhaa esinettä, kalliista antiikista puhumattakaan. Muutamat vuosikymmenten takaiset esineet ovat kuitenkin korvaamattoman arvokkaita, sillä ne tarinoivat ihmisistä ja tapahtumista – eletystä elämästä. ”Miksi pöydän reunassa on lovia”, pojantyttäreni Julia uteli. Kerroin veljeni taiteilleen ne siihen puukolla yli kuusikymmentä vuotta sitten, mistä äitimme ei häntä kiitellyt. Lovet herättävät lämpimiä muistoja viisi vuotta vanhemmasta Veikosta, joka oli pikkusiskostaan huolehtiva isoveli parhaasta päästä. Pöytä kuului vanhempieni nuorenaparina hankkimaan keittiökalustoon. Pöydän äärellä on syöty milloin runsaammin, milloin niukemmin, käyty kiintoisia ja välin kiivaitakin keskusteluja, puurrettu läksyjen parissa, naurettu monet makeat naurut ja pirautettu muutama kyynelkin. Äitini ystävätär Ada työskenteli Hattelmalan piirimielisairaalassa. Eräs sairaalan potilas askaroi minulle hienon jakkaran. Koska tekijä oli kotoisin Viipurista, veimme hänelle kiitokseksi suuren viipurinrinkilän. Hän oli tuliaisesta häkellyttävän kiitollinen, pokkasi ja kumarsi moneen kertaan minulle, pikku tytölle. Se oli mieleenpainuva kokemus antamisen tuottamasta ilosta. Pariin kertaan maalattu tukeva jakkara on edelleen käytössä. Poikaani Petriä kyljelleen käännetty jakkara palveli aikoinaan leikkitelevisiona, jonka ohjelmistoon kuuluvia Batmanin seikkailuja hän selosti meille muillekin. Poljettava Singerin ompelukone oli äitini ensimmäinen kalustehankinta omilla palkkarahoilla. Kaksikymmenluvulla se oli huippumoderni, koska koneen saa piilotettua kannen alle ja kansi toimii pöytätasona. Muutaman vuoden ikäisenä minä leikin ompelukoneella autoa. Ahtauduin polkimen päälle istumaan, kääntelin hihnapyörää ja mennä huristelin mielikuvitukseni maisemissa. Vanhempani saivat häälahjaksi suuret ruusukuvioiset äidin ja isän mukit. Äidin muki on tallella, mutta isän mukista on jäljellä vain kiusallinen muisto. Leikimme lapsena kotia Lindqvistin autotallin pihalle hylätyssä linja-auton romussa. Astioina käytimme löytämiämme posliininpalasia. Ollessani erään kerran leikkikaverien kanssa Paijalan nummella puolukassa söin isän mukiin poimimani marjat jo metsässä ja annoin tyhjän mukin ikään kuin vahingossa lipsahtaa kiveen. Mukin särkymisestä ei mielestäni ollut haittaa, koska isäni lepäsi viereisen hautausmaan mullissa eikä siis tarvinnut mukiaan. Lipsahduksen ansiosta saimme leikkeihimme monia kauniita posliininpalasia. En muista, tulinko koskaan tunnustaneeksi äidilleni totuutta vahingosta, mutta omatuntoni kolkuttelee vieläkin paikan ohi pyöräillessäni. Arabian sinikukin somistettu korvallinen voipytty muistuttaa lapsuuden huolettomista ja aurinkoisista kesistä, jolloin satunnaiset sateet olivat kuin lempeitä suihkuja ja järvet puhtaita meidän mukuloiden pulikoida päivät pitkät. Kesäisin pytyssä säilytettävän voin päälle laitettiin suolavettä härskiintymisen estämiseksi. Lapsuus on kaikonnut vuosikymmenten taa, mutta vanhat esineet muistoineen tuovat sen lähelle kuin eilispäivän. ❤ 34 Sydän 5 • 2010
Sivu: 34Sivu: 32Sivu: 31Sivu: 30Sivu: 29Sivu: 28Sivu: 27Sivu: 26Sivu: 23Sivu: 24Sivu: 25Sivu: 22Sivu: 21Sivu: 19Sivu: 20Sivu: 17Sivu: 18Sivu: 16Sivu: 15Sivu: 14Sivu: 13Sivu: 12Sivu: 10Sivu: 11Sivu: 9Sivu: 8Sivu: 7Sivu: 6Sivu: 5Sivu: 4Sivu: 1Sivu: 2Sivu: 3